Jää on unohtumaton lukukokemus

Kuulun niihin myöhäisherännäisiin, jotka lukivat Finlandia-palkinnon voittaneen Ulla-Lena Lundbergin Jään (2012) vasta nyt.

Kyllä kannatti. Jää on voimakkain ja unohtumattomin lukukokemus sitten Tuntemattoman sotilaan tai Pohjantähti-trilogian. Niiden lukemisesta on sentään aikaa reilusti yli kolme vuosikymmentä.

WP_20151229_001

Kun joskus palauttaa mieleen mennyttä joulunaikaa 2015, Lundbergin kirja on osa tuota muistijälkeä. Se ei jättänyt rauhaan moneen päivään.

Ei ihme, että Jää mainittiin Helsingin Sanomien joulukuun 2015 kyselyssä yhtenä taideteoksista, jotka saavat suomalaiset itkemään. ”Kaiken lukenut” HS:n kriitikko Antti Majanderkin tunnusti vetistelleensä kirjan ääressä.

Kökarin saarella syntyneelle Ulla-Lena Lundbergille Jää on ollut hyvin henkilökohtainen teos. Sen avulla yli 200 000 suomalaista lukijaa on viime vuosina kokenut emotionaalista puhdistautumista. Se sai ilmestyttyään ylistävän vastaanoton niin kriitikoilta kuin lukijoilta ja on 2000-luvun luetuin Finlandia-voittaja yhdessä Puhdistuksen ja Juoksuhaudantien kanssa.

Jää on iätön ja ajaton, vuosikymmenet eivät sitä heiluttele. Tunnekokemuksena se antaa eniten ihmisille, joille Jumalasta seuraavia ovat saaristo ja vesistöt tai jotka peräti asuvat siellä. Nesomaanikot vuodattavat sydänverensä tämän kirjan lehdille.

Jutustelevalla ja konstailemattomalla kertojalla varustettu Jää on karunkaunis tarina saaristoon muuttavasta papin perheestä ja tämän idyllin särkymisestä. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen  aikaan Ahvenanmaan Luodoille, jonne keskushenkilö Peter Kummel saapuu seurakuntapapiksi.

Kummel on kuin Frank Capran ”Ihmeellinen on elämä” –elokuvan George Bailey: hyväntahtoinen, epäitsekäs ja melkeinpä liian kiltti mies, joka käy omat kamppailunsa henkilökohtaisessa etiikassaan.

Uusi pappi voittaa eripuraisten luotolaisten luottamuksen puolelleen. Kaikkien sydämet sulavat. On kuin syvä rauha laskeutuisi Kummelin kautta siunaamaan saarelaisten työn kyllästämän elämän.

Mutta ei mahdu taivaallinen rauha maallisen rajoihin. Mika Waltaria mukaillen, ihminen ei sisimmässään muutu, vaikka hänen sanansa ja tapansa muuttuisivat.

Peter Kummel luottaa järkähtämättömästi Jumalaan, mutta ankaran ja arvaamattoman saariston luonnonolot vaatisivat samanlaista nöyrää asennetta. Siihen kiireinen Kummel ei aina pysty,  vaikka kuuntelee vakavana kokeneiden oppeja. Kunnioitus ei jalostu puhdasoppiseksi omaksumiseksi, kuten teologiassa.

Yli 360-sivuisen kirjan toisella sivulla jo vihjataan, että hyvin ei tässä käy. Kummel saapuu perheensä kanssa ensi kerran virkapaikalleen Luodoille yhteysaluksella. ”Mutta kun hän aikoo astua maihin, vene liukuu laiturista aivan kuin meri tahtoisi ottaa hänet takaisin, ja salmen läpi käy kylmä viima. Mitä se tarkoittaa, sitä en osaa sanoa.”

 Tuon toteaa kirjan toinen kertoja ja tarkkailija, postialuksen kuljettaja. Hän on kunnioitettu merenkävijä, joka on aina selvinnyt vaikeista paikoista. Jos Kummel on George Bailey, postimies on kuin Capran elokuvan torso enkeli, joka näkee aidon hyvyyden papissa ja suojelee tätä kertoen tarinoita ja varoittaen etenkin jään petollisuudesta.

Ja millaisia tarinoita postimies kertookaan! Lundbergin loistokas idea on ollut sijoittaa mukaan maagista realismia: näkyjä, etiäisiä ja taianomaisia luonnonmerkkejä, jotka suojelevat saaristolaisia ja pelastavat hengenhädältä.

Kun hirvittävin tapahtuu, postimies on ainutkertaisesti sairastamassa kotona mantereella. Jäästä sukeutuu tyylipuhdas tragedia: päähenkilö luhistuu traagiseen erehdykseen, mutta silti vääjäämättömästi oman toimintansa ja arvomaailmansa tuloksena.

Jää on täynnä allegoriaa. Saaren idyllin romahtamisen voi nähdä ihmiskunnan vuosituhantisen taipaleen vertauskuvana ja jään konkreettisen romahtamisen taivaallisen ja maallisen rajapinnan sortumisena. Jää on myös oikea sana kuvaamaan Peter Kummelin vaimon Monan tunteita ja keinoa säilyttää toimintakyky lohduttomilla hetkillä.

Kirjan viimeisessä neljänneksessä päärooliin nousevasta Monasta muokkautuu surullinen hahmo. Opettajatar on pidetty, vaikka ulkokuori on kylmä kuin pohjoistuuli. Hän kykenee huutamaan tuskansa ulos vain navetassa lehmille. Jää on myös Monan päänsisäinen tunne, mutta hänen on silti lähdettävä saaristosta, koska ”se on kaikkien kannalta parasta”. Vain muistot jäävät Luodon ihmisille, ja niiden kanssa pystyy elämään.

Jokainen suuri romaani alkaa ikimuistettavasti, niin Jääkin.

 ”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.”

Mainokset