Jää on unohtumaton lukukokemus

Kuulun niihin myöhäisherännäisiin, jotka lukivat Finlandia-palkinnon voittaneen Ulla-Lena Lundbergin Jään (2012) vasta nyt.

Kyllä kannatti. Jää on voimakkain ja unohtumattomin lukukokemus sitten Tuntemattoman sotilaan tai Pohjantähti-trilogian. Niiden lukemisesta on sentään aikaa reilusti yli kolme vuosikymmentä.

WP_20151229_001

Kun joskus palauttaa mieleen mennyttä joulunaikaa 2015, Lundbergin kirja on osa tuota muistijälkeä. Se ei jättänyt rauhaan moneen päivään.

Ei ihme, että Jää mainittiin Helsingin Sanomien joulukuun 2015 kyselyssä yhtenä taideteoksista, jotka saavat suomalaiset itkemään. ”Kaiken lukenut” HS:n kriitikko Antti Majanderkin tunnusti vetistelleensä kirjan ääressä.

Kökarin saarella syntyneelle Ulla-Lena Lundbergille Jää on ollut hyvin henkilökohtainen teos. Sen avulla yli 200 000 suomalaista lukijaa on viime vuosina kokenut emotionaalista puhdistautumista. Se sai ilmestyttyään ylistävän vastaanoton niin kriitikoilta kuin lukijoilta ja on 2000-luvun luetuin Finlandia-voittaja yhdessä Puhdistuksen ja Juoksuhaudantien kanssa.

Jää on iätön ja ajaton, vuosikymmenet eivät sitä heiluttele. Tunnekokemuksena se antaa eniten ihmisille, joille Jumalasta seuraavia ovat saaristo ja vesistöt tai jotka peräti asuvat siellä. Nesomaanikot vuodattavat sydänverensä tämän kirjan lehdille.

Jutustelevalla ja konstailemattomalla kertojalla varustettu Jää on karunkaunis tarina saaristoon muuttavasta papin perheestä ja tämän idyllin särkymisestä. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen  aikaan Ahvenanmaan Luodoille, jonne keskushenkilö Peter Kummel saapuu seurakuntapapiksi.

Kummel on kuin Frank Capran ”Ihmeellinen on elämä” –elokuvan George Bailey: hyväntahtoinen, epäitsekäs ja melkeinpä liian kiltti mies, joka käy omat kamppailunsa henkilökohtaisessa etiikassaan.

Uusi pappi voittaa eripuraisten luotolaisten luottamuksen puolelleen. Kaikkien sydämet sulavat. On kuin syvä rauha laskeutuisi Kummelin kautta siunaamaan saarelaisten työn kyllästämän elämän.

Mutta ei mahdu taivaallinen rauha maallisen rajoihin. Mika Waltaria mukaillen, ihminen ei sisimmässään muutu, vaikka hänen sanansa ja tapansa muuttuisivat.

Peter Kummel luottaa järkähtämättömästi Jumalaan, mutta ankaran ja arvaamattoman saariston luonnonolot vaatisivat samanlaista nöyrää asennetta. Siihen kiireinen Kummel ei aina pysty,  vaikka kuuntelee vakavana kokeneiden oppeja. Kunnioitus ei jalostu puhdasoppiseksi omaksumiseksi, kuten teologiassa.

Yli 360-sivuisen kirjan toisella sivulla jo vihjataan, että hyvin ei tässä käy. Kummel saapuu perheensä kanssa ensi kerran virkapaikalleen Luodoille yhteysaluksella. ”Mutta kun hän aikoo astua maihin, vene liukuu laiturista aivan kuin meri tahtoisi ottaa hänet takaisin, ja salmen läpi käy kylmä viima. Mitä se tarkoittaa, sitä en osaa sanoa.”

 Tuon toteaa kirjan toinen kertoja ja tarkkailija, postialuksen kuljettaja. Hän on kunnioitettu merenkävijä, joka on aina selvinnyt vaikeista paikoista. Jos Kummel on George Bailey, postimies on kuin Capran elokuvan torso enkeli, joka näkee aidon hyvyyden papissa ja suojelee tätä kertoen tarinoita ja varoittaen etenkin jään petollisuudesta.

Ja millaisia tarinoita postimies kertookaan! Lundbergin loistokas idea on ollut sijoittaa mukaan maagista realismia: näkyjä, etiäisiä ja taianomaisia luonnonmerkkejä, jotka suojelevat saaristolaisia ja pelastavat hengenhädältä.

Kun hirvittävin tapahtuu, postimies on ainutkertaisesti sairastamassa kotona mantereella. Jäästä sukeutuu tyylipuhdas tragedia: päähenkilö luhistuu traagiseen erehdykseen, mutta silti vääjäämättömästi oman toimintansa ja arvomaailmansa tuloksena.

Jää on täynnä allegoriaa. Saaren idyllin romahtamisen voi nähdä ihmiskunnan vuosituhantisen taipaleen vertauskuvana ja jään konkreettisen romahtamisen taivaallisen ja maallisen rajapinnan sortumisena. Jää on myös oikea sana kuvaamaan Peter Kummelin vaimon Monan tunteita ja keinoa säilyttää toimintakyky lohduttomilla hetkillä.

Kirjan viimeisessä neljänneksessä päärooliin nousevasta Monasta muokkautuu surullinen hahmo. Opettajatar on pidetty, vaikka ulkokuori on kylmä kuin pohjoistuuli. Hän kykenee huutamaan tuskansa ulos vain navetassa lehmille. Jää on myös Monan päänsisäinen tunne, mutta hänen on silti lähdettävä saaristosta, koska ”se on kaikkien kannalta parasta”. Vain muistot jäävät Luodon ihmisille, ja niiden kanssa pystyy elämään.

Jokainen suuri romaani alkaa ikimuistettavasti, niin Jääkin.

 ”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä.”

Mainokset

Verkostoitumisen ammattilainen

Elämäkerrat tai muistelmat eivät aina kanna lukukokemuksena kovin pitkälle. Joko henkilössä itsessään ei ole tarpeita kirjaksi tai teos on julkaistu vain parin mielenkiintoisen tapahtuman vuoksi. Joskus kaikki kaatuu tekstiin, jota osaava kustannustoimittaja ei ole saanut muokata mieleisekseen.

Toimittaja-kirjailija Harri Nykäsen Likainen Harri. 20 vuotta Erkon renkinä (2015) on elämäkertojen valtavirrassa piristävän erilainen. Kaksi vuosikymmentä Helsingin Sanomissa  työskennellyt Nykänen avaa siinä aikaansa rikostoimittajana erottamiseensa vuoteen 2002 saakka. Mies toteaa olevansa ”Hesarin” kaikkien aikojen kallein toimittaja. Niin paljon hänen jutuistaan on maksettu korvauksia ja oikeudenkäyntikuluja. Jo toimittajana Nykänen aloitti dekkarien kirjoittamisen ja nykyisin myös kustantaa niitä.

WP_20151119_003

Likainen Harri kiinnostaa,  koska Nykäsen työskentelymetodi ja ammatillinen eetos olivat täysin poikkeuksellisia. Mies oli tinkimätön 24/7 -toimittaja ja verkostoitumistaidot erikoisia ja tehokkaita. Nykänen tähtäili Robin Hood -kynällään etenkin valtaapitävien huippuja. Kun paljastuksia alkoi kertyä, toimittaja joutui itse median myrskyn silmään ja vaikeaan välikäteen omassa lehdessään.

Jotkut Nykästä kritisoineet sanoivat toimittajan alkaneen toiminnassaan muistuttaa omaa dekkarihahmoaan Raidia. Nykänen osoittaa medioitumisen pelisilmää poseeraamalla kirjansa kannessa samantapaisessa palttoossa kuin Raid. Yhdennäköisyyttä on.

He, joita kiinnostavat suurten talousrikosten tai poliittisten skandaalien taustat, saavat kirjasta haluamansa. Kirja on myös lähteen merkitystä, luottamusta ja tiedonvälittämisen vastuuta painottava puheenvuoro.

Kirjoittaja itse oli huippuluokan verkostoituja, joka duunaritaustasta nousseilla sosiaalisilla taidoilla loi tehokkaan vinkkigallerian. Nykänen ei väheksynyt  suhteita edes rosvoihin tai laitapuolen kulkijoihin. Luottamus oli molemminpuolista ja ihmisiä kohdeltiin ihmisinä. Eräskin sivu kirjassa alkaa kuvaavasti: ”En kuullut tapauksesta ennen kuin tuttu rosvo otti yhteyttä ja kehotti minua selvittämään, oliko pääkaupunkiseudulla tehty isoa…”

Kirja muistuttaa, miten pienen osan esimerkiksi talousrikosjuttu muodostaa työmäärästä, joka ennen tekstiksi muokkaamista tehdään. Ja miten paljon aikaa ja rahaa Helsingin Sanomien kaltainen rikas lehtitalo oli valmis satsaamaan uutisen eteen.

Siis ainakin oli. Miksi skuupit ja yhteiskunnallisesti merkittävät paljastukset tuntuvat viimeisen kymmenen vuoden aikana vähentyneen radikaalisti lehdessä kuin lehdessä? Mediat suoltavat  samoja liukuhihnauutisia vain hiukan muunneltuina. Digitaalisen ja sosiaalisen median nousu näyttää tasapäistäneen vakavasti otettavan journalismin ja median ansaintakriisi johtaneen siihen, että vähillä resursseilla tehdään vain haaleaa perustyötä. Aika menee nettiuutisten päivittämiseen.

Mielenkiintoinen on Nykäsen päätelmä, että mediaan on syntymässä nuoren polven toimittajien samanmielisten verkosto, jota yhdistää kaikkia miellyttävä klikkausjournalismi ja sosiaalisen median kloonaama arvomaailma. Se näkyy kollektiivisena hymistelynä ja ideologisena harmoniana, joka vaikuttaa aihevalintoihin ja uutisten käsittelytapoihin. ”Koviin” juttuihin tarttujat ovat harvassa.